Tekemisen iloa Lehmirannassa

Lämpimänä elokuisena viikkona 2015 Elämää käsillä-jatkokurssille osallistuivat ystävykset Åke ja Helkky. He ovat käyneet Elämää käsillä-peruskurssin vuotta aikaisemmin ja vieneet sittemmin aktiivisesti kurssilla saamaansa oppia eteenpäin omalla paikkakunnalla mm. seurakunnan kerhossa ja oman yhdistyksen toiminnassa. Tässä heidän ajatuksiaan Elämää käsillä-kurssista ja käsillä tekemisestä.

Eloisa ikä – vuosista viis!

Teema veti taas mukaansa, olimmehan edellisenä vuotena saaneet niin paljon Elämää käsillä- kurssilta. Päätimme ystäväni Helkyn kanssa pyrkiä jatkokurssille. Edellisen kurssin oppeja ja anteja saimme soveltaa käytäntöön ensin seurakunnan kerhon piirissä, myöhemmin omassa yhdistyksessämme. Hioimme taitojamme kymmeniin lyhtyihin erilaisina versioina ja olipa kerrankin joulun seutu, jolloin lahjoista ei ollut pulaa. Tarvikkeetkin olivat hinnaltaan edullisia. Myyräverkosta tehty lyhtyhän muodostui pääartikkeliksi sen kurssin tuotteista. Eräs seurakunnan kurssilaisista innostui niin, että kyseli, mistä verkkoa saa lisää. Eipä tullut kysyttyä, monelle hän puolestaan oppia jakoi.

Tänä vuonna kurssi alkoi retkellä lähimaastoon ja kaikki irtonainen kelpasi kerättäväksi. Metsäretken jälkeen menimme kotaan tervetuliaiskahville ja toisiimme tutustumaan.

Ensimmäisellä tunnilla puhuttiin aika paljon jokamiehenoikeuksista luonnonmateriaalin keräämisessä. Siitä tulikin paljon mietittävää. Sitten huomasimme, että meidät oli ”punnittu” ja jaettu kahteen ryhmään. Se olikin hieno veto, olihan meitä useampiakin edellisellä kurssilla olleita.

Meille oli varattu monenlaista pajua ja kaislaa kostean pyyhkeen alle, myös koivusta sahattuja kiekkoja kaislakorien pohjiksi. Erilaisia helmiäkin oli pussillinen. Siinä tuli seurattua jääkö kaverista jälkeen jo alkukiihdytyksessä. Pian kuitenkin huomattiin lohduttautua ajatuksella, että tässähän vasta opetellaan tekotapoja ja varsinainen arvosteltava tuote on syytä tehdä kotona viimeisteltynä kotiraadille.

Tuulikello oli mainittu yhdeksi tavoitteeksi ja siitä tulikin artikkeli, joka oli jokaisen itsensä näköinen. Olihan vihjattu, että siihen saa tuoda tarvikkeita kotoakin. Monella oli niitä vanhoja aterimiakin, joihin jouduttiin käyttämään poraakin. Koska koneetkin ovat monelle vähän vieraita, pääsi joku välillä kääntämään terän pyörimissuuntaakin. Porukan huumori pelasti tästäkin pulmasta. Jokainen sai tuotteensa tehtyä ja ripustettuakin näytteille. Moni suunnitteli kuitenkin jo paranneltua painosta kotona.

Olisihan se kurssi saanut kestää kauemminkin. Se jätti ainakin meille kaipuun tavata porukkamme uudelleen. Jäin myös kaipaamaan miespuolista askartelukaveria ja -näkemystä.

Jäin ystäväni kanssa vielä pariksi päiväksi omalle lomalle, koska olimme tulleet vähän kauempaa. Siinä Amandan terassilla iltaa viettäessämme huomasin ”mittarimatojen askartelukerhon” jättäneen lepänlehdestä vain ruodin jäljelle. Toin heidän työnsä erikoiskuljetuksessa kotiin ja tuunasin sen kuvauskuntoon ja kun olen valokuvien kautta katsellut paljonkin kaunista maailmaa, koetan saada tämän kuvan tervehdykseksi opettajillemme sekä kivoille kurssikavereillemme.

Åke

PS. Saimme viikonloppulomallamme Lehmirannassa tutustua Parkinson-kerholaisiin ja olla mukana heidän karaoke- ja tanssi-illoissaan. Saimme nauttia koskettavista lauluista ja iloisista tanssiesityksistä liikkumisen vaikeuksistaan huolimatta. Siinä oli elämän oppia meille, jotka vielä voimme liikkua ja toimia ilman toisen tukea ja apuvälineitä. Kädet ristiin ensi heidän ja myös omien kurssilaistemme puolesta.

Helkky